Kauan sitä ooteltiinkin tuota virallista mammalomaa. Aina se on tuntunut jotenkin kaukaiselta, mutta nyt sekin aika koitti. Toisaalta jo etukäteen reipas 2 viikkoa sairauslomalla olleena ei äippäloman alkaminen enää tuntunut niin juhlalliselta. Aika tahtoo käydä pitkäksi. Päivät muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja koostuvat oikeastaan samanlaisista kodinhoidollisista rutiineista. Pitäisi yrittää asennoitua, että päivä kerrallaan ja nauttia nyt ajasta, joka on vain itseä varten. Kerätä voimia ja tehdä asioita mistä nauttii. Olen koittanut saada aikaani kulumaan virkkaamalla erinäköisiä tekeleitä, mutta kädet alkavat olla niin turvoksissa, että virkkaaminen ja muu näpertely on kivuliasta. Öisin huomaan käsieni olevan puutuneet.
Olen jo hieman toivonut, että vaavi saisi jo syntyä, mutta ajatus tuntuu toisaalta kauhistuttavalta. Lieköhän siihen on valmis milloinkaan? Minulta on kysytty pelottaako synnytys, mutta en tätä ole oikeastaan osannut pelätä. Lähinnä pelottaa kuinka arki lähtee rullaamaan pienokaisen kanssa. Valvotaanko ja kitistään yöt? Onko vauva terve? Minkä näköinen hän on? Miten koiramme tulee suhtautumaan häneen? Onnistuuko imetys? Millainen arki meitä odottaa?
Seuraava missio olisi pakata äitiyslaukku. En vaan tiedä mitä kaikkea sinne tulee kerätä. Todennäköisesti tulen olemaan ylivarustautunut tuonne. Synnärillehän itsessään meiltä on vain 2 km matka, joten mies voi tarvittaessa hakea täytettä kotoa, mikäli jotain jää ottamatta mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti